Nyt on ne hetket käsillä, nimittäin kummilapseni on puskemassa itseään maailmaan!! Jo tekee mieli kiljua, pomppia ja hyppiä riemusta.. Tunnen suurta myötätunnon tuskaa synnyttävää ystävääni kohtaan ja täällä itsekkin hengittelen.
Ystävyytemme lähti yläasteelta. Samalla luokalla emme olleet, mutta samaa vuosikurssia kyllä. Minulla oli aivan omat kaverini ja hänellä omansa. Istuivat aina pienessä porukassaan aulan viereisillä rappusilla samalla paikalla. Yksi porukan tytöistä ei koskaan mennyt syömään, vaan jäi yksin istumaan ja odottamaan muita. Kerran vain päätin, että menen juttelemaan tälle tytölle, koska hän istuu aina lounastauolla yksin. Ajankohta taisi olla jossain pääsiäisen alla, koska minulla oli mukanani joku kinderyllätyslelu ja kysyin "leikintäänkö". Kysymykseni ei ollut kovin tarkoin harkittu, mutta kertoo ehkäpä jotain huonosta huumorintajustani :D
Tyttö sanoi että "no.. leikitään vaan" ja sitten siinä esiteltiin itsemme ja höpöteltiin niitä näitä. Lopulta muutkin palasivat lounaalta ja siinä olikin sitten monta uutta kaveria. Tämä yksin istunut tyttö ei kuitenkaan ollut tulevan kummilapseni äiti. Ajan kanssa minusta tuli sitten osa heidän porukkaansa ja meistä tuli ns. "neljän kopla". Äitimme olivat kaikkien meidän äitejä/varaäitejä, vietimme paljon aikaa yhdessä ja pystyimme toisillemme kertomaan mitä tahansa. Kummilapseni äidistä tuli jopa paras ystäväni.
Ensin kirjoittelimme toisillemme kirjeitä ja sitten sähköpostia. Ei ole kovinkaan kauaa, kun jopa lueskelin niitä viestejä ja voi että.. osittain meinasi tulla ihan tippalinssiin viestien huvittavuuden, ikävän ja myötähäpeän takia. Lukiossa olikin sitten vain minä ja hän ja porukan kaksi muuta olivat menneet omia polkujaan. Harvemmin tulee enää kahteen muuhun oltua yhteyksissä, mutta paras ystäväni on minulle edelleen hyvin rakas <3
Ystäväni on aina ollut viimeisen päälle äitimateriaalia ja olen kuullut villiä huhua, että ystäväni lapsen isän äiti on aikanansa sanonut, että jos hänen pojastaan tulee joskus isä on ystäväni lapsen äiti. Pariskunta on siis tuntenut toisensa jo ihan junnusta asti ja kuinkas tässä sitten kävikään. Enpähän voisi kuvitella asian menneen toisin.
Olen jo kovasti suunnitellut kuinka kohtuuden rajoissa hemmottelen kummilapseni piloille. Olo on tällä hetkellä sellainen, että tuntuu kuin sydän pakahtuisi rakkaudesta tuota pikkuista kohtaan. Eipä auta muu kuin odottaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti